Minä olen siis tänä vuonna täyttänyt 17-vuotta. Ukkoni on 18-vuotias. Asumme kumpikin vanhempiemme luona, mutta muutamme yhteen marraskuussa. Sossujen kautta saamme asunnon, jossa olisi paikalla työntekijä koko ajan. Mielestäni työntekijän paikalla olo on vain hyvä, koska minulla on ollut paljon fyysisiä ongelmia mm. epilepsian takia. Ukkoni myös opiskelee vielä seuraavat kolme vuotta viikot toisella paikkakunnalla, joten asun silti pääsääntöisesti yksin. Itse sain vasta peruskoulun päätökseen ja mietin jatko-opiskeluja vasta myöhemmin. Haluan ensin pitää kunnollisen mammaloman.

En miettinyt missään kohdin aborttia ja lapsi on täysin tervetullut niin ukon kuin minunkin elämään. Sukulaiseni ovat ottaneet asian hyvin ja ovat varmasti mukana hyvinä ja huonoina aikoina. Erityisesti äitini tulee olemaan iso apu ja tuki. Ukon vanhemmat/sukulaiset ovat huolestuneita ukon opiskeluista, mutta aikovat silti olla mukana lapsen elämässä. Itse tulen hyvin toimeen varsinkin ukon äidin kanssa.

Raskauttani hankaloittaa jatkuva pyörtyily, ajoittainen kuulon lähteminen, olematon lihaskunto, jatkuva huimaus ja ajoittainen kova päänsärky. Epilepsia tuo myös lisäjännitystä ja harmitusta, korka lääkkeet on vain pakko napsia. Lisäksi astma hieman häiritsee ja allergiat... Omistan kaksi koiraa ja äitini miehensä kanssa yhden. Olen yht äkkiä tullut niillekkin älyttömän allergiseksi. En pysty myöskään syömään juuri mitään ja ulkona oleminen siitepölyjen takia on mahdotonta. Ja kaikki tämä tuli raskauden myötä. Minulle raskausaika on kaikkea muuta kuin hehkua ja elämän täyteistä.

Hormoonit toki jylläävät muutenkin kuin pelkästään fyysisesti. Ennen raskautta olin todella väsynyt, itkuinen ja masentunut. Kärsin sosiaalistentilanteiden pelosta nuorempana, myöhemmin masennuksesta, ahdistus- ja paniikkihäiriöstä ja bulimiasta. Minulle on elämän varrella tapahtunut paljon kaikkea, mutta raskaus toi minulle silti uuden asenteen. En sano lapsen täydentäneen minut ja korjanneen kaiken. Käyn yhä terapiassa ja varmasti edessä tulee olemaan h*lvetin rankkoja aikoja. Mutta ajattelen yhä selvemmin, että minun on vain taisteltava ja tehtävä. Marttyyrin leikkiminen ei lapsen kanssa kanna pitkälle...

Sanon suoraan ihmisten olevan huolissaan minusta ja pärjäämisestä. Ikäni ja taustani takia. Itseäni hetkittäin huolettaa myös niin paljon, että olen varma etten saa itkusta loppua koskaan. Mutta aina on itku loppunut ja järki tullut tilalle. Minä sen päätöksen teen pärjäänkö vaiko en. Pärjään vain jos toimin sen mukaisesti. Ja sitten toisena päivänä itketään sitä onko lapsi kunnossa, kun söinkin taas maksalaatikkoa...

Tuo maksalaatikko ja muutkin kielletyt herkut on jännä asia kanssa. Melkeimpä kaikki odottajat tuntevat syyllisyyttä syötyään/tehtyään jotakin mikä ei ole suositusten mukaista. Niin teen minäkin. Mutta neuvolassakin asiasta puhuminen tuntuu vaikealta. Muutkin odottajat tuntuvat syyllistyvän samoihin asioihin, mutta vaikka neuvola täti onkin mukava pelottaa, että pienikin "moka" laitetaan suurennuslasin alle. Tuttujen kanssa on helpompaa. Tiedän voivani varmasti luottaa. Toisaalta tressi ei tee hyvää, joten joka neuvolakäynnillä on vain kissa otettava pöydälle ja luoteltava asiat jotka ovat mieltä raskauden suhteen painaneet.

Alkuraskaudesta pyörryin ja monta tuntia sen jälkeen vatsaani särki todella paljon. Joudun lähtemään päivystykseen. Lääkärit olivat tosi kivoja, mutta jouduin lähtemään ultraan synnytyssairaalaani... Siellä olleet lääkärit ja hoitajat alleviivasivat ikäni ja psyykkiset sairauteni. Kohtelu oli viileää ja lähtö oli samantien kotiin, paikasta huokui huono asenne. Minua inhottaa ajatus joutua vielä synnyttää samassa paikassa ja pelko synnytyslääkärin olevan samanlainen kuin päivystyksessä...

Minulla on tosin ollut crps-hermokipusairaus. Kokemus oli äärimmäisen rankka, puolitoista vuotta jatkuvassa kovassa kivussa ja vahvoissa lääkkeissä sairaalassa loi huonot muistot sairaalasta, pelon kipuun ja huonon luottamuksen lääkäreihin. Synnytys pelottaa niin, että nukun huonosti ja olen varma tajun lähtevän jo pelkästä ajatuksesta synnytyksestä koituvasta kivusta... Vaadin sektiota. Vaikka voisinkin lapsen takia synnytyksen tuoman kivun kohdata (sektio on pitkään hyvin kipeä, alatie synnytys lyhyempi aikainen kipu), pelkään eniten totaalista sekoamista kivun takia. Kipushokit kun minulle on yleisiä ja ne tulevat helposti, hallitsemattomasti ja saatan olla silloin hyvin arvaamaton. Ajatus holtittomasta äidistä synnytyssalissa nostattaa huolen, että millä toden näköisyydellä synnytys muka sujuisi.

Olen varma, että olen vaaraksi itselleni, lapselle ja henkilökunnalle jos synnyttäisin. Olen varma, että parhaassa tapauksessa tappaisin lapsen, itseni tai vähintääkin vammauttaisin pysyvästi jommankumman. Pelko oman kontrollin menetyksestä kivun takia on suunnaton. Ja ei olisi ensimmäinen kerta kun kivun takia epilepsia kohtaus käynnistyisi. Synnytys alateitse on minulle ehdoton ei, ei.

Huomenna minulla on rakenneultra. Ukko lähtee mukaan. Haluamme tietää sukupuolen. Lähden perjantaina ostelemaan sukupuolen mukaisia vaatetuksia. Tähän mennessä masuasukki on ollut aika rauhallinen kaveri, mutta liikkeet selkeitä. Ensimmäiset epävarmat liikeet tunsin jo rv13 lähtien! Nyt menossa tosiaan rv20+5. Nyt jopa oma koirani on tuntenut liikkeet maatessaan vatsani päällä. Ärsyttäisi mikäli sukupuolta ultrassa ei näkyisi, mutta toisaalta silti kaikista tärkein tietenkin on, että pikku kaveri on täysin kunnossa. Ukko ja minä toivomme poikaa. Olen myös ollut nyt pari viikkoa täysin poika fiiliksissä, jotenkin vain tuntuu että poika se myös on.

Vaikka tulen varmasti puhumaan paljon minun päätöksistäni ja elämästäni haluan muistuttaa jo nyt, että mieheni on seissyt tukena ja vaikuttanut kaikkeen. Kirjoittaessa on vain helpompi ajatella ns. kapea katseisemmin, varsinkin kun ajattelin blogin olevan minulle hyvä ajatusten purku paikka.

Päivittelen pian lisää!